Viime aikoina olen lukenut useita kirjoituksia siitä, miten olisi hyvä opetella sanomaan EI. Ymmärrän hyvin aiheen tärkeyden, sillä olen itsekin joutunut joko todistamaan tai tullut itse hyväksikäytetyksi, koska ei ole osattu sanoa tilanteen vaatiessa ei. Toisaalta myönnän myös, että olen joskus itse käyttänyt tilanteen hyväksi ja turvautunut liikaa muihin oman kuormani kanssa, kun olen tiennyt, että tilanteesta huolimatta heiltä vastaus on aina KYLLÄ (omienkin voimavarojen kustannuksella)Omassa mielessäni on kuitenkin ollut nyt enemmän sana KYLLÄ. Elämä antaa aika paljon enemmän, kun oppii sanomaan asioille KYLLÄ. Sekään ei ole nääs itsestäänselvyys, että näin osaa tehdä.Ootko koskaan katsonut jotain tv -sarjaa ja kokenut jostain linesta sellasta totaali ahaa -momenttia? Mä katselin yhtenä iltana modern familyn uusinta tuotantokautta ja yks lause iski omaan elämään aika lujasti.
“THE THING ABOUT SAYING NO IS THAT IF YOU SAY IT TOO MUCH.. PEOPLE JUST STOP ASKING”
Ja näinhän se ikävä kyllä menee. Jos kieltäydyt aina illanvietoista, matkoista tai vaikka ihan vaan palasta purkkaa. Ihmiset lakkaa kysymästä. Ja sitten kun olisit vihdoin valmis lähtemään tai tekemään kukaan ei enää kysy suo. pahimmassa tapauksessa ei ole enää ketään, joka kysyisi, koska jatkuva EI on karkottanut ihmiset sun ympäriltä. Jatkuva EI toiseltahan on tavallaan kuin torjutuksi tulemista. Kukaan ei jaksa tulla jatkuvasti torjutuksi, saatikka ansaitse sitä.Halusin tällä kirjotuksella herätellä sut miettimään omaa elämääsi, joten kerrohan; Koetko sä sanovas riittävän usein KYLLÄ elämälle ja niille rikastuttaville arjen pienille seikkailuille, jotka tekee elämästä elämisen arvoista? Mitä sanat KYLLÄ ja EI sulle merkitsee? Onko susta loukkaavaa, jos joku aina kieltäytyy?
